Virsikirja

 

243 Tiet kaikki kerran kulkee

Her mødes alle veje

Kaikkia ihmisiä odottaa sama kohtalo. Jokaisen maallinen matka päättyy kerran, useimmiten niin kuin Grundtvig virressään sanoo, ”porteille kirkkomaan”. Ensimmäinen säkeistö onkin koko virren kiinnostavin. Siinä pohditaan paitsi kuolemaa, myös ihmisen vaelluksen ja aherruksen suhteellista merkitystä. Iankaikkisuuden perspektiivissä uutterimmatkin kädet vaipuvat, ja loistavimmatkin kunnian seppeleet ovat itse asiassa vain tuhkaa.

Ajatusta maallisen elämän rajallisuudesta ja katoavuudesta on tunnetusti pohdittu aina. Tässä virressä, kuten usein muulloinkin, se tuodaan verrattavaksi iankaikkisen elämän ja taivaallisen valtakunnan suunnattomuuteen. Kuten niin usein, turvaudutaan kuviin, jotka on turvallisesti poimittu Raamatusta. Viiden mukaan ajallista rajallisuutta ei pidä surra, koska meille on valmistettu sija taivaan majoissa. Sinne siirrymme vapaina tästä ruumiistamme ja saamme tilalle uuden, toisenlaisen ruumiin. Lohdutus on konkreettinen. Se on tarkoitettu siihen hetkeen, jossa aika on jo kadonnut. Siihen saakka uutterien käsien aherruksella ja jopa kunnian seppeleillä on oma kiistaton arvonsa. Kirkkomaan porttien jälkeen ollaan toisenlaisessa tilanteessa. Hautaan sarastaa täysin uudenlainen aamu. Monista passioista tuttu koraali vie meidät samalle tielle kärsivän Kristuksen kanssa, kirkkautta kohti.

Hannu Vapaavuori


Sävelmästä lisää virrren 63 esittelyssä.

Virsien alkukielisten nimien lähdeteoksena on käytetty Tauno Väinölän kirjaa ”Virsikirjamme virret”.

Evl.fi -palvelun ylläpidosta vastaa Suomen evankelis-luterilainen kirkko
© Kirkon keskusrahasto  |  Evästeet