Virsikirja

 

212 Kiitos, Karitsa kuollut

Kiitos Karitsalle kuolleell’

Hengellisten tilaisuuksien päätösvirtenä suosittu suomalainen arkkivirsi liitettiin 1855 Halullisten sielujen hengellisiin lauluihin (HSHL 82). Siitä kokoelmasta sen uudisti 1893 Siionin virsien laitokseensa Wilhelmi Malmivaara, jonka versio otettiin kielellisesti korjattuna virsikirjaan 1938.

Virsi tiedetään ensi kerran painetun 1828 vihkosessa Kolme Utta Hengellistä Wirttä, mutta se on kyllä vanhempi, peräisin 1700-luvun lopulta. Se näet sisältyy Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran hallussa olevaan, vuosina 1782-1801 käsinkirjoitettuun virsikokoelmaan, jota on käytetty Orimattilan heränneiden seuroissa.

Virren läheinen sukulaisuus alkuperäisiin Ruotsin herrnhutilaisten Sionin virsiin on ilmeinen. Ylösnousseenakin Kristus on ristin Herra, jonka veren voimaa tähdennetään ja jolla yhä on jäljellä haavansa. Niiden sanotaan olevan meidän kokoushuoneemme – tällaisen haavamystiikan tuskin voi sanoa olevan ihan nykyaikaista puhetta!

Keskimmäiset säkeistöt sen sijaan ovat ajatonta tekstiä. Pyydetään keskinäisen yhteyden säilymistä sekä valppautta ja kuuliaisuutta kaikissa toimissamme. Pyhää Henkeä pyydetään voittamaan syntisiä ja antamaan heille usko Jeesukseen.

Viimeinen säkeistö liittää meidät vanhojen virsien maailmaan, jossa ajallinen elämä nähdään valmistautumisena iankaikkisuuteen ja maallinen elämä vaelluksena kohti taivaallista isänmaata. Kuvakieli on tuttua monista virsistä. Elämä vertautuu sotaan ja päiväpalkalla työskentelevän päivämiehen uurastukseen. Niin kuin sotaa aina seuraa rauha ja päivämies aina saa palkkansa, niin Jeesusta armon kerjääjinä seuraavat pääsevät isänmaahan voitosta iloitsemaan.

Sävelmä on pohjoissavolainen kansantoisinto.

Tauno Väinölä

Virsien alkukielisten nimien lähdeteoksena on käytetty Tauno Väinölän kirjaa ”Virsikirjamme virret”.

Evl.fi -palvelun ylläpidosta vastaa Suomen evankelis-luterilainen kirkko
© Kirkon keskusrahasto  |  Evästeet