Virsikirja

 

320 Sinua, Jumalaa

Te Deum laudamus

Varhaisiin kristillisiin hymneihin on luettu latinankielinen Te Deum laudamus. Sen on sepittänyt mahdollisesti Niketas Remesianalainen (k. 414), mutta se liitettiin pitkään Milanon piispan Ambrosiuksen nimeen (Hymnus Ambrosianus). Siitä puuttuvat muutamat myöhemmille hymneille tyypilliset piirteet: tekstin jakautuminen neli- tai viisisäkeisiksi säkeistöiksi sekä loppusointu. Sen sijaan teksti jakautuu psalmilaulun tapaan säepareiksi. Hymniä onkin laulettu antifonisesti eli kahden laulajaryhmän vuorotteluna.

Te Deum tuli ruotsinnettuna mukaan Olavus Petrin Swenske Songer -virsikirjaan (1536), otsikkonaan nyt S. Ambrosij och Augustini loffsong. Hymni on suomennoksena Mikael Agricolan rukouskirjassa (1544) ja esiintyy perinteisine sävelmineen ruotsin- ja suomenkielisenä yleisesti 1500- ja 1600-lukujen nuottikäsikirjoituksissa.

Martin Luther muokkasi Te Deumin runomuotoon, jonka mukainen versio esiintyy perinteisen ohella suomalaisissa käsikirjoituksissa jo 1500-luvulla sekä ruotsiksi että suomeksi. Vuoden 1695 ruotsalaiseen ja vuoden 1701 suomalaiseen virsikirjaan otettiin mukaan hymnin molemmat muodot.

Te Deumia on perinteisesti laulettu aamun rukoushetkissä. Ruotsissa ja Suomessa sillä on ollut erityinen asema valtiollisissa juhlajumalanpalveluksissa. Se on juhlistanut Turun akatemian (nykyisen Helsingin yliopiston) vihkiäisiä 1640, Upsalassa 1701 venäläisistä Narvassa saatua voittoa ja valtiopäivien avajaisia 1900-luvulla. Vuoden 1986 virsikirjassa on tämän Lutherin version lisäksi myöhempi vapaa mukailu (321 Sinua, Jumala, kansasi tunnustaa). Virsikirjan jumalanpalvelusliitteessä on myös alkuperäisen kaltainen muoto (802 Sinua, Jumala, me ylistämme).

Erkki Tuppurainen

Virsien alkukielisten nimien lähdeteoksena on käytetty Tauno Väinölän kirjaa ”Virsikirjamme virret”.

Evl.fi -palvelun ylläpidosta vastaa Suomen evankelis-luterilainen kirkko
© Kirkon keskusrahasto  |  Evästeet