Virsikirja

 

18 Nyt ilovirttä veisaten

In dulci jubilo

Vuoden 1701 Vanha virsikirja tarjoaa selailijalleen iloisen löydön: kaksikielisen jouluvirren "In dulci jubilo / Nyt on iso ilo" (VVK 124), jossa siis on latinaa ja suomea sekaisin. Turun tuomiorovasti Petrus Melartopaeus suomensi sen Hemminki Maskulaisen virsikirjaan 1605. Jaakko Finno (1583) oli omaansa suomentanut koko virren, siis latinankielisetkin säkeet. Vuoden 1886 virsikirjaan myös Melartopaeuksen käännös korvattiin kokonaan suomenkielisellä tekstillä, ja niin samasta virrestä oli kaksi versiota vielä vuoden 1938 virsikirjassakin. Nykyiseen virsikirjaan ne sitten yhdistettiin: Nyt ilovirttä veisaten.

Alkuaan tässä merkillisessä laulussa oli sekaisin latinaa ja saksaa. Sen kaltaista kielten sekoittamista käytettiin aikoinaan erityisesti leikillisissä tai pilkallisissa runoissa, jollaisiin se hyvin soveltuukin. Sellaisista käytetty nimitys makaronirunous sai alkunsa italialaisen Tifi Odassin satiirista Carmen Macaronicum (1490); makaronirunouden tunnetuin edustaja oli Teofilo Folengo (k. 1544). Tässä jouluvirressä ei kuitenkaan ollut kyse mistään 'kieltensekoituksesta' tai muusta hulluttelusta makaronirunouden tapaan, joten nimitys makaroni on sen kohdalla hiukan harhaanjohtava.

Tämä virsi ei alkuaan syntynyt joululauluksi, vaan se oli tarkoitettu mikkelinpäivän eli siis enkelien päivän juhlaan. Alkuperäisteksti ei kerro seimestä maallisessa Betlehemissä, missä nähtäisiin köyhä nainen tuudittamassa lasta sylissään, vaan seimi on taivaassa ja lasta pitää sylissään Taivaan kuningatar, ja lapsi säteilee kuin aurinko. Ympärillä on enkeleitä laulamassa uusia lauluja, nova cantica: on siis enkelien juhla.

Saksalainen sävelmä on keskiajalta. Meille samoin kuin Ruotsiin se tuli Piae Cantiones
-kokoelman (1582) välityksellä.

Tauno Väinölä

Virsien alkukielisten nimien lähdeteoksena on käytetty Tauno Väinölän kirjaa ”Virsikirjamme virret”.

Evl.fi -palvelun ylläpidosta vastaa Suomen evankelis-luterilainen kirkko
© Kirkon keskusrahasto  |  Evästeet